|
Esitelmät
Keynote-luennot
Tri John Shaw (Edinburghin yliopisto)
Mitä gaelit viestittävät laululla
Skotlannin gaelinkielisen alueen kansanperinteen muodoista erityisesti sanalliset taiteet ovat olleet pitkään länsieurooppalaisten kansatieteilijöiden erityisen mielenkiinnon kohteena. 1900-luvun loppupuolelle saakka laajoja laulurepertoaareja käsittelevät julkaisut keskittyivät ensisijaisesti lauluteksteihin, jotka on usein painettu ilman kontekstitietoja tai sävelmää.
Viime aikoina on kuitenkin havaittu, että kenttätyöllä voidaan saada tietoa laajemmasta sosiaalisesta ja poliittisesta kontekstista, sekä tavoista joilla niitä on ilmaistu ja käsitelty. Keskeinen kysymys lähestymistavassamme on: ”mitä laulut ja laulaminen paljastavat gaelilaisen kulttuurin sisemmistä arvoista ja toiminnasta?” Lyhyen Skotlannin gaelilaista perinnettä käsittelevän katsauksen jälkeen tutkimme, mitä viimeaikainen kenttätyö gaelilaisilla alueilla molemmin puolin Atlanttia voi paljastaa laulun ja laulamisen asemasta gaelilaisessa kulttuurissa ja paikallisten laulajien asemasta yhteisössä. Tätä laajempaa kontekstia sovelletaan gaelilaisen laulun huomattavimpiin genreihin, joista jotkut ovat hyvin vanhoja, vaikka ovatkin tallennettu 1900-luvun lopulla (Ossianin laulujen balladit). Jotkut lauluista taas käsittelevät universaaleja rakkauden ja sodan teemoja gaelilaisesta näkökulmasta. Lopuksi käsitellään poliittisia lauluja dominoivan naapurikulttuurin kommenttina.
Professori Tamara Krasnopolskaja (Petroskoin valtion konservatorio)
Itkuvirsi kulttuurisen kommunikaation muotona
Voidaan ajatella, että kulttuuriviestinnässä folkloren kertomalajeissa sekä itkuvirsissä on suurinta läpäisevyyttä. Kansantaiteen improvisaatorisissa lajeissa on olemassa muuttumattomia piirteitä, jotka takaavat niiden erinomaisen viestintäkyvyn:
- yhteisötehtävä ihmisen elämänkierron rites de passage- riitteissä, joilla on joissakin etnisissä perinteissä - yhteys kalenterikierroksen menoihin.
- ratkaiseva rooli yhteistä liikkumista kuvaavissa riiteissä - siirtyminen vesillä, maalla tai kuvitteellisessa ”muussa maailmassa”.
- Johtajaimprovisaattorin (-eiden) olemassaolo.
Jokainen yllämainituista siirtymäriittien piirteistä realisoituu tietynlaisessa ilmaisukeinojen systeemissä. Ne on koordinoitu alkuperäisessä synkretistisessä yhtenäisyydessä, mutta täyttävät eri tehtäviä yhteisöllisen, etnisen ja ylietnisen perusolemuksen ilmaisussa.
Siirtymäriittien toiminta- ja aihekoodien kommunikatiivisuuden korkea aste muodostaa opposition niiden verbaaliselle toteuttamiselle. Jälkimmäisessä aktiivisesti ilmenee etninen omaperäisyys. Perinteentaitajien ja vastaanottavan ympäristön pitkistä kontakteista ja molemminpuolisesta kiinnostuksesta muodostuu luovaa kommunikaatiota (Vienan rannikon karjalaiset ja venäläiset itkuvirret).
Yhteisön rituaaliset siirtymiset muodostavat visuaalisella ja alitajuisella tasolla yhteisen toiminnan rytmejä (A.N.Veselovski). Nämä rytmit on kuvattu antiikkin runoteoriassa. Ne muodostavat riittien osanottajien sekä motorisen että emotionaalisen kommunikaation, määrittelevät improvisaatiosävelen musiikkirytmin.
Johtajan laulun perustana on perinteiset tyypitetyt intonaatiot, joiden maaginen tehtävä on sidottu intonoinnin luonteeseen sekä rituaalitilanteeseen (I. Zemtsovski). Kommunikatiivista tehtävää edustaa vakiintuneet sävellyksen tyypit, jotka ovat muodostuneet tutkittavan historialliskulttuurisen alueen erilaisissa etnisissä kulttuureissa tyypillisinä loitsuformuloina, kutsumis- ja kertomamuotoina. Tämä takaa jokaiselle kulttuurille kommunikaation monipuolisuutta.
Akatemiatutkija Jarkko Niemi (Tampereen yliopisto, musiikintutkimuksen laitos)
Nenetsien kertova lauluperinne: metodologisia kysymyksiä
Mitä kertovat laulut ovat perinnelajina? Tässä tekstissä pohditaan aluksi kertovan laulun yleistä määritelmää erityisesti folkloristisen, mutta myös etnomusikologisen tutkimuksen kannalta. Millaiset ovat määritelmälliset yhteydet esimerkiksi kertovan ja eeppisen laulun käsitteiden välillä? Pohditaan myös erilaisia tekstologisia strategioita muuntaa suullisena välittyvää perinnettä kirjalliseen muotoon ja erityisesti säemuotoisten, laulettujen perinteiden erikoispiirteitä.
Pohjoissamojedilaisten kertovan laulun perinteiden voidaan sanoa muodostavat oman tyylillisen vyöhykkeensä Länsi-Siperian pohjoisten alkuperäiskansojen keskuudessa. Nenetsiläisiä kertovan laulun perinteitä tarkastellaan erityisesti osana tätä tyylillistä aluetta. Minkälaisia ovat nenetsiläisten kertovien laulujen temaattiset, sisällölliset, esitystekniset ja musiikilliset ominaispiirteet?
Nenetsien kertovat lauluperinteet tutkimuskohteena. Millainen on nenetsiläisiin lauluperinteisiin liittyvä tutkimushistoria? Miten nenetsiläiset kertovan laulun perinteet ovat säilyneet 2010-luvulle tultaessa? Millaiset folkloristisen ja etnomusikologisen tutkimuksen lähestymistavat ovat nenetsiläisten kertovan laulun perinteiden osalta mahdollisia ja hedelmällisiä? Millainen merkitys kertovan laulun perinteiden tutkimuksella on lähialueiden muiden lauluperinteiden tutkimuksen suhteen?
Prof. emeritus Heikki Laitinen (Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto)
Kantele
Esitelmät
FT Frog (Helsingin Yliopisto, Kulttuurien Tutkimuksen laitos)
Multiformit ja merkitykset: viittausten leikkiä kalevalaisessa epiikassa
Esitys on lyhyt johdanto multiformeihin rakenteellisina yksikköinä kalevalaisessa runoudessa. Siinä pohditaan lyhyesti miten multiformit toimivat ja miten niitä käytetään merkityksen muodostamisessa lauletussa perinteessä. Multiformi on verbaalinen rakenteellinen systeemi, joka kalevalaisessa epiikassa usein esiintyy enemmän tai vähemmän kiteytyneiden säkeiden sarjana. Nämä säesarjat tai säeryhmät näyttävät liittyvän sisältöyksikköihin. Kun multiformit rakenteellisina yksikköinä on esitelty, siirryn käsittelemään rakenteellisen yksikön ja merkityksen välistä suhdetta. Esittelen lyhyesti neljä esimerkkiä siitä miten multiformit toimivat kommunikaatiossa: a) variaatio säkeiden järjestyksessä, b) ylimääräisen tai vaihdettavan säkeen esittäminen, c) multiformin poikkeuksellinen käyttö runossa jossa sitä perinteisesti on käytetty ja d) multiformin poikkeuksellinen käyttö runossa jossa sitä ei tavallisesti ole käytetty. Esimerkit osoittavat kuinka multiformeilla perinteisesti voitiin synnyttää erilaisia vaikutelmia.
Juniper Hill (University College Cork, Irlanti)
Rallatus & trall: A History of Intercultural Exchanges
Esitelmässä käsittellään kulttuurien välistä vaihtoa pohjoismaisessa ns. rallatuksesssa (ruots. trall) 1600 – 2000 luvuilla. Esiteollisessa talonpoikaisyhteiskunnassa Ruotsissa ja Suomessa, viulusävelmät usein laulettiin nonsense-tavuilla joko omaksi iloksi tai kansantanssien säestykseksi. Usein rallatettiin polskaa, jossa on tapahtunut monipuolista kulttuurien ja luokkien välistä vaihtoa: puolalaisten talonpoikien tanssien inspiroimana syntyi Puolan hovissa uusi trendi, joka siirtyi Itämeren yli Ruotsin hoviin 1500-luvun lopulla. Hovista tyylin omaksuivat ruotsalaiset talonpojat, joiden välityksellä polska levisi viimein Perämeren taakse suomalaisten talonpoikien keskuuteen. Vuosisatoja myöhemmin ruotsalaiseen ja suomalaiseen rallatukseen tuli uusia vaikutteita Atlantin yli. Ruotsissa jazz-muusikot loivat arkistoäänitteille tallennetuista perinteisistä ruotsalaisista rallatuksista fuusioista ja äänikollaaseja, kun taas Suomessa nykykansanmuusikot yhdistivät rallatukseensa vaikutteita jazzin scat-laulusta. 2000-luvulla pohjoismainen rallatus on levinnyt kaukaisempiin kulttuureihin: Japanilaisessa animaatiossa käytetty suomalainen rallatus on saavuttanut ennen näkemättömän suosion Tokiosta Las Angelesiin YouTuben välityksellä. Tämä osoittaa kuinka kansanlauluun sisältyy ja kuinka se mahdollistaa kulttuurien välisen kommunikaation esiteollisesta menneisyydestä teknologisesti medioituun nykyisyyteen.
Opettaja Vera Shvetsova (Petroskoin valtion konservatorio)
Vienankarjalaisten häiden musiikkiperinnelajit kontaktikommunikaation keinoina
Vienankarjalaisten häiden musiikki koostuu perinteisistä kansanmusiikin lajeista: riitti-itkuvirsistä, lauluista (häärunolauluista) sekä myöhäisempää syntyperää olevista suomalaisista ja venäläisistä lyyrisistä lauluista, tansseista ja piirileikeistä l. niin sanotusta ”nuorisokisojen musiikista”. Muutamissa kylissä ennen häitä saatettiin esittää joikuja sulhaselle.
Kaikki häämusiikkilajit toimivat viestinvälittäjinä kylänyhteisön eri sosiaali- ja ikäryhmien välillä. Riitti-itkujen esittäjänä oli itettäjä, joka esitti ne morsiamen nimissä. Itkuvirsissä morsiamen ego kääntyy sukunsa edustajien, vanhempien ja muiden sukulaisten, puoleen pyytäen heiltä siunausta siirtymiselleen uuteen asemaan ja asuinpaikkaan. Kuolleilta esi-isiltä, suvun suojelijoilta, syntysiltä, morsian pyysi varjelusta ja apua jatkoelämälleen uudessa perheessä.
Häärunolaulut ovat edustettuna riitissä kahdella runosikermällä, joita lauletaan Kokko lenti ja Miero vuotti -sävelmillä. Kokko lenti -sikermää esittivät perinteisesti morsiamen sukulaiset ja sillä säestettiin vihkimistä edeltäviä rituaalitoimia, jotka liittyivät morsiamen siirtymiseen sulhasen sukuun.
Toista sikermää, Miero vuotti, lauloivat sulhasen omaiset tervehtiessään hääkansaa, kun se saapui sulhasen talolle. Häärunolaulujen pohjana on lähes aina dialogi kahden suvun edustajien välillä.
Lyyriset laulut ilmaisivat kylän naimattoman nuorison ääntä, siis sen sosiaali- ja ikäryhmän ääntä, johon morsian kuului ennen häitä. Se, että tietyissä riitin vaiheissa esitetään rinnakkain itkuja ja runolauluja, itkuja ja lyyrisiä lauluja jne. luo erityisiä ristikkäisiä kommunikatiivisia siteitä.
Alevtina Vojtovits (Petroskoin valtion konservatorio)
Sulhasen ja morsiamen sukujen hääläulut kommunikaation keinoina niittymarien perinteessä
Rituaalisten häälaulujen esittämisperinne ei ole mareilla sammunut ja elää edelleen. Näitä sävelmiä niittymarit kutsuvat nimellä ”syan muro” (häälaulu) ja niitä lauletaan koko häätapahtuman ajan.
Niittymarien perinteessä erotetaan kolme paikallistyyliä: Joshkar-Olan, Morkon ja Sernurin. Jokaisella paikallistyylillä on omat runo-, rytmi-, sävellaji- ja kompositioerikoisuutensa.
Paikallisista musiikkityyleistä riippumatta, kaikissa niittymarien hääperinteissä on selvästi edustettuna sulhasen ja morsiamen sukujen laulut. Sulhasen suvun lauluja esittää sulhaskansa morsiamen asuinalueella ja morsiamen suvun lauluja esittää puolestaan morsiamen seurue sulhasen alueella.
Jos sulhanen ja morsian ovat saman paikallisperinteen edustajia, sulhasen ja morsiamen sukujen laulujen ero on vain teksteissä. Jos taas sulhanen ja morsian kuuluvat eri paikallisperinneryhmiin, laulut eroavat merkittävästi toisistaan paitsi teksteiltään myös musiikiltaan.
Juuri häälaulut toimivat kommunikaation keinona kahden suvun välillä.
Galina Karpova (Petroskoin valtion yliopisto)
Kommunikatiivisuuden osoitusmuodoista Kuolan niemimaan saamelaisten laulullisessa kansanrunoudessa
Kuolan niemimaan saamelaisten musiikkikulttuuri on osa Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän saamelaisyhteisön yhteistä kulttuuriperinnettä. Se eroaa merkittävästi länsinaapureiden musiikkikulttuurista ja on tyyliltään tietyllä tavalla yhtenäinen. Samalla siinä esiintyy myös huomattavia sisäisiä eroja. Ne näkyvät erityisesti kielessä. Neljän eri murteen (kildinin, turjan, akkalan ja koltansaamen Nuortijärven murteen) puhujat eivät ymmärrä toistensa puhetta.
Jokaisen yllämainitun entisen ryhmän laulukulttuuri on samoin omaperäistä ja yksilöllistä. Perinteentaitajat tunnistavat sen ”omaksi”. Silti myös muiden murreryhmien laulut he käsittävät saamelaisiksi.
Esitelmässäni pohdin tätä monimutkaista tilannetta ja yritän löytää sille selityksen. Laulujen tekstejä, niiden semantiikkaa ja rakennetta analysoimalla olen tullut ajatukseen, että jo tällä tasolla on olemassa erilaisia kommunikatiivisia koodeja, jotka selittävät saamelaisen lauluperinteen paikallisten tyylien yhtenäisyyden ja erot.
Laulujen sävelkulun, intonaatiorakenteen, intonaatioluonteen ja erityisesti kompositiorakenteen kuvaus antaa puolestaan mahdollisuuden laajentaa huomattavasti Kuolan saamelaisten lauluperinteen kommunikatiivisen potentiaalin tutkimuksen näkökulmia. Se mahdollistaa mm. musiikki- ja rytmi (ajallisen) -alkutekijän erityisen roolin toteamisen yhtenä koko etnoksen musiikkiajattelun yhtenäisyyden perustana.
Nadezhda Shudegova (Petroskoin valtion konservatorio)
Pohjoisudmurtilaiset improvisaatiolaulut, krezit: kommunikaatio ja persoona
Improvisaatiolaulujen (udmurtiksi krez’) tutkiminen on edelleen ajankohtainen ongelma Udmurtian kansanmusiikintutkimuksessa. Krezit tunnettaan Udmurtian tasavallan pohjoisosassa ja ne esiintyvät riittikulttuurissa ja henkilölauluina. Krezissa ei ole sanatekstiä sellaisena kuin se yleisesti ymmärretään, vaan se koostuu erillisistä peräkkäisistä sanoista ja huudahduksista. Krezin sävelmä taas on kehittynyt kompositio. Se koostuu tyypillisistä melodiafraaseista ja vaihtelee jokaisella esityskerralla.
Jokaisessa kylässä lauletaan paikallista sävelmäversiota, ja kaikki lauluryhmän jäsenet, olivat he kotoisin mistä tahansa, mukauttavat laulunsa esilaulajan lauluun. Sellaisessa laulamisessa on seuraava erikoisuus: samanaikaisesti siinä lauletaan vain joitakin sanoja, kun taas kaiken muun ajan laulajat laulavat eri sanoja. Samalla laulajat voivat laulaa perinteisiä huudahduksia erilaisilla sävelmäversioilla. Tällaisen sanojen ja sävelmien heterofonian voi selittää sillä, että jokainen laulaja purkaa senhetkistä mielentilaansa: kertoo muille surustaan ja haaveistaan, muistelee menneisyyttä, tarinoi tapahtuneesta.
Näin ollen osallistuminen krezin laulamiseen on udmurtille sekä erityinen muiden kanssa tapahtuvan luovan kommunikaation olotila, että itseilmaisun muoto, jossa jokainen laulaja on itsenäinen ja pysyy ”itsensä vertaisena”.
Tutkija Ljudmila Ivanova (Karjalan tiedekeskus, Petroskoi)
Karjalaisen runolaulajan henkilökuva 1930-luvun elämänkertakertomuksissa
Esitelmä perustuu 1930-luvulla kerättyyn käsinkirjoitettuun aineistoon, jota säilytetään Venäjän tiedeakatemian Karjalan tutkimuskeskuksen tutkimusarkiston käsinkirjoitetun aineiston kokoelmissa. Tutkimus perustuu kymmenien runolaulajien elämänkertoihin. Tasoltaan runolaulajat ovat varsin erilaisia. Toisilta heistä on tallennettu vain muutama perinneteksti kun taas toiset ovat tunnettuja sadunkertojia ja runolaulajia. Elämänkertomuksissa kiinnitetään suurta huomiota lapsuusvuosiin, jotka ajoittuvat 1800-luvun viimeisille vuosikymmenille, palvelukseen tsaarin armeijassa ja vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Erityisen kiinnostavaa on runolaulajien neuvostotodellisuuden kokeminen sekä oman repertoaarinsa tulkinta ja arviointi. Runolaulajat eivät kokeneet itseään vain perinteisen kansanrunouden taitajiksi, vaan arvostivat yhtä lailla improvisaatiota ja omaa tuotantoa (esim. sepittivät neuvosto-aiheisia kertovia lauluja, novinoja). Arkistoaineiston perusteella syntyy värikäs kuva sotaa edeltäneistä vuosista, silloin eläneistä runolaulajista ja heidän kohtaloistaan.
Svetlana Kosyreva (Petroskoin valtion konservatorio)
Vjatkan marien lauluissa esiintyvät vokaali-ilmiöt kulttuurikommunikaation keinoina
Esitelmässä käsitelllään ensisijaisesti Vjatkan marien laulumusiikin erityispiirteitä, jotka tulkitsen kyseisen perinteen kulttuurisen kommunikaation keinoiksi.
Vjatkan marien lauluperinne sisältää erityispiirteitä, kuten arkaaisia intonaatiomuotoja, moniäänistä yhteislaulua, siinä on ornamenttimelismaattinen melodiikka ja se erottuu muista lauluperinteistä sävellajimielessä. Kyseisen perinteisen laulutavan erottavat muista laulun erityispiirteet, kuten äänenväriparametrit, joiden taustalla ovat murteen ominaisuudet, äänentuottamistapa, sanojen artikulointitapa laulaessa, tessitura ym.
Vjatkan marien laulukulttuurin tunnusomaisimpana ilmiönä ovat melodiasäkeiden finalikset, l. monimutkaiset säveljaksot, jotka ovat säilyneet ja kulkeutuneet päiviimme asti loppuheterofooneina. On mahdollista, että aikaisemmin ne kuuluivat erottamattomasti pakanallisiin rukousrituaaleihin. Tähän viittaa loppusanojen viimeisen tavun foneemien valikoiva käyttö, eli kyseessä on artikulaarinen valikointi. Foneemit voidaan jakaa useampaan tyyppiin artikulaatiotavan mukaan. Finaaliset heterofoonit, jotka esiintyvät ajassa ja tilassa ja ovat tarkasti suunnattuja, toimivat nähtävästi kommunikatiivisen funktion synnyttämänä apellaatiokeinona. Mielenkiintoista tässä yhteydessä on a- ja e-foneemien vallitseva määrä. Kyseiset foneemit ovat luonteeltaan kompakteja (mikä johtuu näiden vokaalien tarkasta suuntautumisesta tilassa) [Panov, s. 54-55] Esiintyessään Vjatkan marien musiikkikulttuurin akustisena ja kommunikatiivisena koodeina, ne ovat tärkeä osa kulttuurin intonaatio- ja akustista arkaaisuutta ja kuvastavat mahdollisesti muinaisen Volganrannan alueen monimutkaista ja kirjavaa etnokulttuurista rakennetta.
Aado Lintrop (Estonian Folklore Archives)
Alkusointu obinugrilaisessa kansanperinteessä
Teoksessaan “Ob-Ugric Metrics. The Metrical Structure of Ostyak and Vogul Folk-Poetry” Robert Austerlitz kirjoitti, että alkusointu on korkeintaan marginaalinen ilmiö obinugrilaisessa runoudessa (Austerlitz 1958: 108). Suomalainen mansien ja hantien kansanperinteeseen perehtynyt kielitieteilijä ja kääntäjä Raija Bartens yleisti, obinugrilainen runous ei käytä foneettisen tason tehokeinoja, alkusointua ja riimiä (Bartens 1986: 20). Suomalainen kansatieteilijä Lauri Honko olettaa, että obinugrilainen eeppinen runous näyttää perustuvan useimmiten aksentteihin, assonansseihin ja vaihteleviin parallelismeihin (Honko 1993: 55).
Akateemisen urani aikana olen kääntänyt aika useita tekstejä erilaisista suomalais-ugrilaisista kielistä mukaan lukien obinugrilaisista. Voin siis väittää, että alkusoinnulla on keskeinen asema, ei vain obinugrilaisessa lauluissa, vaan myös proosassa. Kuten parallelismi, joka obinugrilaisessa runoudessa pääosin toteutuu toistuvina säkeinä, jotka eroavat toisistaan vain yhdeltä sanalta, allitteraatio usein ilmenee vartalon toistossa (figura etymologica). Tässä rohkenen väittää Austerlizia vastaan, joka piti alkusoitua vartalon toistoa erillisinä ilmiöinä. Tietenkin alkusointu ja vartalon toisto ovat eri tason ilmiöitä, mutta on muistettava, että obinugrilaisissa kielissä on paljon yksitavuisia vartaloita ja vartaloista voidaan muodostaa erilaisia sanoja lisäämällä niihin adjektiivin tai verbin päätteitä. Näin ollen vartalon toisto mansi- ja hantikielissä tuottaa väistämättä alkusointuja. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa myös, että virolainen kansatieteilijä Eduard Laugaste oletti parallellismin ja alkusointujen mahdollisesti kehittyneen sanojen toistosta (Laugaste 1969: 223). Obinugrilaisen folkloren tapauksessa voimme käyttää myös Laugasten termiä sisäinen alkusointu, jos tulkitsemme sen laajasti läheisten sanojen konsonanttien ja vokaalien toistoksi.
Lauletun tekstin yhteydessä alkusointu tulee ilmeisemmäksi. Laulettaessa pitkä tavu voi lyhentyä ja lyhyt pidentyä. Täydentävät tavut, joiden avulla lyriikka ja melodia saadaan vastaamaan toisiaan, ovat myös tavallisia. Lauluesityksessä sanojen viimeiset tavut ja täydentävät tavut voivat muodostaa oman alkusointunsa painollisilla tahdinosilla.
Kirjalllisuus:
Austerlitz, Robert. Ob-Ugric Metrics. The Metrical Structure of Ostyak and Vogul Folk-Poetry. FF Communications 174, Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia 1958.
Bartens, Raija. Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille. Mansien ja hantien runoutta. Toimittanut ja suomentanut Raija Bartens. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1986.
Honko, Lauri. Oral Poetry: The Comparative Approach. The Great Bear. A thematic Anthology of Oral Poetry in the Finno-Ugrian Languages. Lauri Honko, Senni Timinen and Michael Branch. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1993, pp 43-61.
Laugaste, Eduard. Sõnaalguline ja sisealliteratsioon eesti rahvalauludes. Eesti rahvalaulu struktuur ja kujundid I. Tartu Riikliku Ülikooli Toimetised 234. Töid eesti filoloogia alalt II. Tartu 1969 lk. 3-356.
Tutkija Janika Oras (Viron Kansanrunousarkisto)
1900-luvun runolaulajan repertoaarin musiikillisen analyysin ongelmia Virolaisen runolaulututkimuksen kontekstissa
Kun tutkija ryhtyy luonnehtimaan historiallista musiikkikulttuuria arkistoissa dokumentoidun henkilökohtaisen musiikkimaailman kautta, hän kohtaa monta ongelma, jotka liittyvät sekä musiikkikulttuurin tulkitsemiseen että tallennuksen ja tutkimuksen ideologiseen taustaan. Esityksessäni pohdiskelen runolaulajan repertoaarin analysoinnin mahdollisuuksia ja ongelmia Risanda Kravtsovin (1909–1987) esimerkin perusteella. Pohjois-Viron runolaulajista Kravtsovin repertoaari on perusteellisimmin dokumentoitu.
Ottaen huomioon runolaulun aseman 1900-luvun folkloristiikassa sekä ääninauhoitustilanteeseen liittyvät kysymykset, täytyy arkistoainekseen suhtautua kriittisesti. On kyseenalaistettava esittäjän asema runolaulajana, samoin runolaulun osuus hänen repertoaarissa, sekä yhden laulajan esittämien runolaulusävelmien ja niiden esitystyylin suhde saman alueen aikaisempien sukupolvien esitysperinteeseen. Laulajan runolaulusävelmärepertoaaria ja esitystyyliä analysoitaessa ongelmaksi nousee analysoitavien osatekijöiden valinta. Risanda Kravtsovin sävelmien analyysin painopisteet lähtivät tähänastisesta tutkimusperinteestä, johon ovat vaikuttaneet sekä tiedehistorialliset kehitykset että ideologiset suosinnat. Sen tähden valittujen tekijöiden rinnalle voi nostaa monia tähänastisessa tutkimuksessa syrjäytettyjä, mutta perinteen ymmärtämisen kohdalta yhtä painokkaita ilmiöitä.
Andreas Kalkun (Viron Kansanrunousarkisto)
Rajoitettu kommunikaatio: Runolaulajat Setumaalta ja A. O. Väisänen
1900-luvun alussa useat suomalaiset ja virolaiset tutkijat kiersivät Viron kaakkoiskulmassa asuvien ortodoksisten setukaisten luona. Usein Setumaata verrattiin Karjalaan, ja molemmat alueet nähtiin jo pitkälti kadonneen muinaisen kulttuurin viimeisinä tyyssijoina. Jo varhaisimmat Setumaan tutkijat kuvasivat aluetta eläväksi museoksi: paikaksi, jossa olivat säilyneet muualta jo kadonneet tavat, käsitykset ja ennen kaikkea arvokkaat runolaulut.
Setumaalla parhaat runonlaulajat olivat naisia. Laulaminen oli setukaisnaiselle yksi harvoista keinoista ilmaista itseään julkisesti. Mutta se, missä tilanteessa, kenen kanssa ja mistä aiheesta saattoi laulaa, oli tiukasti määritelty. Koska Setumaan patriarkaalinen sukupuolijärjestelmä jätti avioituneille naisille vain hyvin rajallisen liikkumatilan ja mahdollisuudet ilmaista itseään, oli vierailla kansanrunouden kerääjillä usein vaikeuksia saada näitä naisia haastateltavaksi. Vähän helpompaa oli leskien ja nuorten tyttöjen haastatteleminen, mutta silloinkin oli yleistä, että suostumus yhteistyöhön täytyi ostaa ruualla, juomilla tai rahalla. Haastateltavat naiset laulavat ”tilapäisrunoissa” toisaalta makoisasta viinasta ja ruuasta, mutta myös epäilyksistä ja häpeästä, jonka vieraille miehille laulaminen on aiheuttanut.
Vuonna 1922 A. O. Väisänen meni taiteilijoiden Alpo Sailon ja Carl Bengtsin kanssa kolme kuukautta kestäneelle matkalle Setumaalle. Matkan tarkoituksena oli yhteisvoimin, joskin eri muodoin, tallentaa Setumaan kansankulttuuria. Väisänen fonografoi runolauluja ja valokuvasi ahkerasti, Bengts maalasi ja piirsi ihmisiä, maisemia ja rakennuksia ja Sailo valmisti veistoksia kuuluisimmista lauluemoista. Tallennetuissa tilapäisrunoissa setukaisnaiset kuvailevat kokemuksiaan suomalaisten keräystyöstä. Esitelmässäni yritän vahalieriöillä tallennettujen tilapäisrunojen ja A. O. Väisäsen kenttämuistikirjojen avulla kuunnella setukaisnaisten ääniä. Pohdin, millaiset perinteen tallentajan ja runolaulajien suhteet olivat ja millaisissa olosuhteissa syntyivät kenttätöissä luodut äänitteet, kirjoitukset, valokuvat ja taideteokset.
Soitinrakentaja, tutkija, muusikko Rauno Nieminen
Vaskikantele
Kansanperinteen tutkijat kiersivät jo 1800-luvulla aktiivisesti Karjalassa laulajia etsien. Kanteleensoitto kuului runolaulun ja itkuvirsien tavoin vanhaan, väistymässä olevaan musiikkikulttuuriin. Kerääjien matkaraporteissa kerrotaan kanteleista ja kanteleensoittotilanteista, mutta monillakaan kerääjillä ei ollut taitoa tai kiinnostusta kantelesävelmien tallentamiseen. 1900-luvun alussa löytyi Karjalan seuduilta vielä kanteleensoittajia, jotka hallitsivat vanhan yhdysasentoisen soittotekniikan. Kantele- ja jouhikkosävelmien tärkeimmän tallennustyön suoritti A. O. Väisänen 1900-luvun alussa.
Kun soittajat sukelsivat takaisin muinaisen kantelemusiikin maailmaan 1900-luvun lopulla ei soittimen merkitystä musiikin tuottamisen osana ymmärretty. Kannelta oli kehitetty jo 1800-luvun lopulta asti taidesoittimeksi. Kun alettiin rakentaa uudelleen vanhanmallisia kanteleita oli rakentajilla taidekanteleen rakentajan tausta ja vaikka ei ollutkaan, se vaikutti usein rakennustyyliin. Yksipuisesta koverokanteleesta luovuttiin, kanteleet koottiin osista puusepänkoneita käyttäen, käytettiin yksinomaan teräskieliä, isoista suurkanteleista lainattiin teräksiset viritystapit ja kitarasta virityskoneistot.
Kanneltaja Timo Väänänen
Kanteleen kielin -kirjahanke
Kanteletta soitetaan Suomen lisäksi myös lähialueilla ja monille kansoille soitin on oman identiteetin vahva symboli. Suomalaisille soitin on vahvasti suomalainen, mutta niin se on myös esim. udmurteille udmurtialainen. Suomessa ei ole koottu perustietoa kaikista kanteleen kansoista ja niiden kantelesoittimista. Kansallissoittimen esitteleminen myös muiden kansojen soittimena on tärkeää, jotta oppisimme tuntemaan omaa soitintamme, historiaamme ja itseämme. Kanteleen kielin -kokonaisuus toimii keskustelun, taiteellisen toiminnan ja tutkimuksen avauksena.
Kanteleen kielin -kirja ja siihen liittyvät äänilevyt kertovat kantelekansoista, niiden soittimista, historiasta ja nykypäivästä. Kirjaan kootaan kanteleen syntytarinoita, runoja ja kertomuksia sekä esitellään jokaiselta kansalta nykypäivän soittaja ja soitinrakentajia. Näkökulma on vahvasti nykyhetkessä, johon historia luo taustaa. Työryhmä haastattelee, kerää aineistoa kirjallisuudesta ja valokuvaa materiaalin kirjaan kenttämatkoilla sekä toimittaa, kirjoittaa ja taittaa sen. Hankkeessa ovat mukana Inkoon Musiikki, Kanteleliitto, Maanite, Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto ja Maailman musiikin keskus. Hankeella on tietokirjaa varten kaksivuotinen rahoitus Koneen Säätiöltä.
Tällä hetkellä kanteleen kansoja on hankkeen tiedossa 16. Lukumäärä voi hankkeen kuluessa muuttua.
karjalaiset: kantele
suomalaiset: kantele, kannel
vepsäläiset: kandel, stribunik
virolaiset: kannel
latvialaiset: kokle, kokles
liettualaiset: kankles
puolalaiset: gesle
valkovenäläiset: gusli
ukrainalaiset: husli
udmurtit: krez
marit: kärš, kysle
tataarit: guslja, göslja, keslja
tšuvassit: kesle, kjosle, kysle
venäläiset: gusli
hantit: narkas-jugh, nars-jux,
mansit: sangkwyltäp
Työryhmä:
MuT Timo Väänänen
tutkija Kari Dahlblom
toimittaja Leena Häkkinen
tuottaja, säveltäjä Matti Kontio
Valentine Kuznetsova (Karjalan tiedekeskus, Petroskoi)
Karjalan Pomorian hengelliset runot
Hengelliset kertovat laulut ovat vähän tutkittu kansanrunouden laji, koska ne olivat pitkään epävirallisessa tutkimuskiellossa uskonnollisen sisältönsä takia. Hengelliset kertovat laulut ovat osa eeppistä runoutta, ne esiintyivät bylinojen rinnalla ja kuuluivat monen kuuluisan runolaulajan repertoaariin. Tämä kansanrunouden laji on esiintynyt venäläisten lisäksi myös karjalaisten keskuudessa. Sitä tavataan vepsäläisessä ja inkeriläisessä kansanrunoudessa. Keruutyön tulosten tutkiminen on osoittanut, että hengelliset kertovat laulut, kuten bylinatkin, säilyivät parhaiten Luoteis-Venäjän venäläisillä alueilla, sieltä niitä on tallennettu eniten. Yksi suurimmista hengellisten kertovien laulujen kokoelmista sijaitsee Venäjän tiedeakatemian Karjalan tutkimuskeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutin kansanrunousarkistossa.
Karjalan Pomoria on alue, jolta hengellisiä lauluja on tallennettu eniten. Pomorian erityispiirteenä on se, että näillä alueilla on vahva vanhauskoisten kertovien laulujen perinne, niitä on noin kolmannes Pomorian repertoaarista. Käsittelen eeppisten, eli ”vanhempien”; runojen sekä ”nuorempien” lyyristen ja opetusluonteisten myöhäistä syntyperää olevien runojen aiheita (juonia), sekä muutamien juonien variantteja; runojen esittämistilanteita. Pomorian perinteeseen vaikuttivat suuresti väestön yhteydet vanhauskoisten erakkoluostareihin. Kyseiseen folklorelajiin ovat vaikuttaneet merkittävästi myös kerjäläisyyteen liittyvät perinteet. Hengellisiä lauluja esittävillä kerjäläisillä on ollut iso rooli hengellisten kertovien laulujen repertoaarin muotoutumisessa Karjalan Pomoriassa. Esitelmässä käsittelen myös hengellisten kertovien laulujen esittämistapaa sekä esitän laulujen äänitallennenäytteitä.
Julia Kovyrshina (Petroskoin valtion konservatorio)
Starina Länsi-Pomorian perinnekulttuurissa (kansanperinnelajin aika- ja tilasidonnaisuus)
Esitelmässä käsitellään bylinojen (starinoiden) esittämisen aika- ja tilasidonnaisuuksia Länsi-Pomorian (Vienanmeren Turjan, Karjalan ja Pomorian rantojen) ja verrataan niitä tietoihin kertovien laululajien esiintymisestä muissa paikallistraditioissa alueen venäläisillä ja suomalais-ugrilaisilla kansoilla.
Starinoita esitettiin tavallisesti työn lomassa, ns. ”pakollisen joutenolon” aikana. Erittäin merkittävää on, että valtaosassa ylösmerkittyjä tapauksia starinoiden ja hengellisten kertovien laulujen esittäminen tapahtui vuorokautisen syklin siirtymäaikoina: iltahämärän aikaan, illalla tai yöllä. Perinteiselle kulttuurille luonteenomaisen tilan symbolisen luokittelun kannalta starinoiden esittämispaikat voidaan määritellä sakraalisiksi, joista toiset ovat kielteisiä (epäsuotuisia, esittäjille ja heidän kuulijoilleen vaarallisia) ja toiset myönteisiä. Viimeksi mainitut liittyvät suurimmalta osin perinteisiin koti- ja maataloustöihin.
Esitelmässä kuvataan myös eri kertovien laulujen lajien esittäjien ikä- ja sukupuolijakautuman lainalaisuuksia sekä bylinojen funktiota Pomorian musiikkiperinteessä.
Svetlana Nikolajeva (Petroskoin valtion konservatorio)
Karjalaisten joikujen kommunikatiivisesta funktiosta liittyen kysymykseen arkaaisten laulutapojen alkuperästä
Laajaan kansantiedettä koskevaan kirjallisuuteen nojaten esitän hypoteesin karjalaisten joikujen geneettisestä yhteydestä arkaaisiin kultteihin ja rituaaleihin. Tutkijoiden mielestä, äänillä, myös ihmisen äänellä, on tuhansia vuosia ollut rituaaleissa maaginen rooli, mistä johtuivat musiikkikielen erityset ominaisuudet. Esitelmässä teen karjalaisten joikujen ja eri kansojen riittisävelmien artikulaatio- ja äänenvärispesifisyyden vertailevan analyysin (tietokonetietoja käyttäen). Analyysissa etnisten ominaispiirteisen rinnalla ilmenee myös tiettyjä yleisiä piirteitä, jotka ovat ominaisia arkaaiselle rituaalilaululle.
Tarvitsen nauhurin ääninauhoituksien esittämiseen ja valkokankaan sekä videotykin tietokonekaavioiden esittämistä varten.
Voiko opiskelijoidemme kansamusiikkiyhtye «Istoki» esiintyä Kuhmo-talon juhlakonsertissa? Yhtye voi esittää konsertissa karjalaisia joikuja ja muita arkaaisen musiikin lajeja. Yhtyeessä on seitsemän henkeä.
Olga Terekhova (Petroskoin valtion konservatorio)
Esityskäytäntöön liittyvät täydentävät tehokeinot perinteisten laulunlajien esittämisessä, erikoistapauksena vienankarjalainen joiku
Laulajat, jotka nykyaikana ottavat ohjelmistoonsa perinteisiä laululajeja, mm. joikuja, pohtivat usein, miten he voisivat mahdollisimman täydellisesti välittää sen ilmapiirin, jossa kyseinen musiikinlaji on perinteisesti esiintynyt.
Tiedetään, että joikuja – Vienan Karjalan perinnelaululajia, ns. improvisaatiolauluja – esitettiin yleensä ulkona, metsässä tai järvellä.
Tutkijoiden mukaan ”Joikujen klassinen esitystilanne on soutava nainen. Perinteisenä pidetään joikumista järvellä veneessä, matkalla kalastuspaikalle, heinäniitylle, marjametsään tai vastaksia hakemaan. Aurinko ja tyyni järvenpinta luovat tarvittavan tunnelman. Laaja, avara refrengi kuuluu kauas yli tienoon. Koko kylä kuulee – niin järvellä, kuin myös rannalla ja joella”.
Tästä johtuen, etsiessäni keinoja, jotka voisivat auttaa välittämään tämän tunnelman, olen kääntynyt perinteisen karjalaisen soittimen, jouhikon, puoleen. Hakiessani erilaisia onomatopoieettisia elementtejä, joita voi saada aikaan tällä soittimella, olen löytänyt koko joukon erilaisia ääniä, jotka esittävät ympäröivän luonnon ääniä. Demonstroin ne esitelmän puitteissa.
Muusikko, tutkija Maari Kallberg
Vienankarjalainen joiku vuoden 1915 valossa
1900-luvun alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa oli 40 vienankarjalaiseksi joiuksi nimettyä runomuistiinpanoa. A. O. Väisäsen vuonna 1915 tekemä keruumatka Vienan Karjalaan lisäsi arkistoitujen joikujen määrää merkittävästi. Matkallaan hän teki yli sata joikumuistiinpanoa. Väisäsen materiaali sisältää sekä joikuäänitteitä että kirjallisia joikumuistiinpanoja. Osa näistä muistiinpanoista on joikukielellä kerääjälle lausuttuja lausahduksia. Väisänen jatkoi joikujen tallentamista vielä toisella matkallaan Vienan Karjalaan vuonna 1918 sekä vuonna 1922 Kyminlinnan pakolaiskeskuksessa. Yhteensä näistä kertyi noin 40 joikua. Vuonna 1922 tehtyjen tallenteiden jälkeen ei joikumäärä kansanrunosusarkistossa enää merkittävästi lisääntynyt. Petroskoin Kielen kirjallisuuden ja historian instituutin arikistossa olevat varhaisimmat joikutallenteet ovat vuodelta 1928. Kaikkiaan Petroskoin arkistossa on satakunta joikua. Viimeisimmät äänitykset on tehty 1980-luvulla. Mitä nämä aineistot kertovat vienankarjalaisesta joiusta ja sen ilmenemisestä vuoden 1900-luvun alun Vienan Karjalassa?
Prof. Pekka Suutari (Itä-Suomen yliopisto)
Nuori Karjala ja Petroskoin kansanmusiikkiskene
Nuorten merkitystä pidetään yleisesti erittäin tärkeänä vähemmistökulttuurin ja -kielen säilymisen kannalta. Alustukseni tarkoitus on käsitellä Nuori Karjala -järjestön luomaa 'itämerensuomalaista' klubiyleisöä pohtien, mikä merkitys sille on Petroskoin vilkkaalla kansanmusiikkiskenellä ja toisaalta, miten kolmen kielen ja kolmen murteen samanaikaiselta pohjalta luodaan omintakeista karjalaisen musiikkikulttuurin kenttää Petroskoissa.
Elina Niiranen (Tampereen yliopisto, Musiikintutkimuksen laitos)
Modernisaatio ja vienalainen laulu
Esitelmäni keskittyy kuvaamaan modernisaatiota vienalaisessa laulukulttuurissa 1920-luvulta 1950-luvulle. Kyseisenä aikaperiodina tapahtui paljon muutoksia vienalaisessa elinkeinoelämässä ja kulttuurisessa sekä sosiaalisessa elämässä: osa näistä muutoksista liittyi sosialismiin ja osa muuhun modernisaatioprosessiin. Esimerkit tässä luennossa ovat yhden laulajan, akonlahtelaisen Maria Feodorovan repetoaarista ja tämän lauluston mukaan tulee myös esitelmän aikarajaus.
Sosialismiin liittyi Vienassa 1930-luvulla kollektivisointi: maatalous- ja metsätyövaltaiset kolhoosit toivat mukanaan uudenlaisia työtapoja, koneita, uutta työvoimaa ja vaikuttivat myös ihmisten sosiaaliseen organisoitumiseen. Toisaalta sosialismi pyrki kitkemään pois monia perinteiseen maailmankuvaan liittyviä elementtejä ja tapoja. Praasniekkaperinnettä vastaan käytiin poliittista agitaatiota samoin kuin julkista uskonnonharjoitusta vastaan ja näiden molempien julkinen harjoittaminen loppui vähitellen 1930-luvun kuluessa. Ihmisten maailmankuvaan vaikutti myös lukutaidon lisääntyminen. Viimeistään sodat 1930-luvun lopussa ja 1940-luvulla hajottivat perinteiset vienalaiset kyläyhteisöt ja vauhdittivat modernisaatiokehitystä. Modernisoituiko vienalainen kyläyhteisö sitten sanan varsinaisessa merkityksessä? Siitä voidaan olla montaa mieltä. Ihmisten maailmankuvaan muutokset kuitenkin vaikuttivat ja tämä on kuultavissa lauluissa.
Lauluperinteen modernisoituminen näkyy Vienassa laulettuun laululyriikkaan tulleina konkreettisina uudenlaisen elämän kuvauksina. Riimillinen ja säkeistöllinen laulu alkoivat yleistyä jo ennen modernisaatiokehitystä 1800-luvulla Vienassa, jossa ne aluksi toimivat tanssitun piirileikin säestyksinä, myöhemmin 1980-luvulla myös kansankuorojen ohjelmistoissa. Vaikka laulut opittiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kuulemalla, kirjallinen lauluruno levisi arkkiveisujen muodossa ja vaikutti myös paikallisten lauluntekijöiden lauluihin. Sosialismin myötä tulleet ideologiset laulut ja tanssikulttuurin myötä tulleet uudet tanssisävelmät olivat modernisaatiokehityksen airuita.
| 
